Ruusua on käytetty ravintona jo ammoisista ajoista lähtien. Monissa osissa Aasiaa, Kiinassa, Intiassa, Turkissa ja Lähi-Idässä ruusun käytöllä keittiössä on pitkät perinteet. Aasialaisissa keittiöissä kukista on uutettu ja tislattu mausteliemiä makeisille ja leivonnaisille ja ruusuilla on ryyditetty lihaa, kalaa ja juomia. Väli-ja Etelä-Amerikassa perinteiseen keittiöön kuuluvat kukat ja ruusun terälehdistä valmistettiin esimerkiksi piirakkaa. Täällä kaakaon tuotantoalueella ruusun on huomattu sopivan myös erinomaisesti suklaan makupariksi. Eurooppaan syötävä ruusu rantautui kreikkalaisten ja roomalaisten kautta. Ruusua käytettiin lääkkeenä ja ruokana Rooman valtakunnassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Esimerkiksi viini maustettiin ruusun terälehdillä. Roomalaisten valloittajien mukana ruusun käyttö ruuanlaitossa levisi Eurooppaan.

Keskiajalla Euroopassa vallitsi muutaman sadan vuoden ajan lämmin kausi, joka oli suotuisa kukkien kasvatukseen. Hyötypuutarhoissa alettiin kasvattaa kukkia, jotka kuivattiin talven varalle ja joita käytettiin lääkintään ja ruuaksi sekä ylhäisön että talonpoikien puutarhoissa. Ilmaston viilennyttyä myöhäiskeskiajalla tämä ilmiö jäi osittain unholaan, mutta nousi uuteen kukoistukseensa erityisesti Englannissa ja Ranskassa 1800-luvulla.

Ruusun syötävät osat ovat terälehdet ja marjat eli kiulukat. Ravinnoksi käytettävän kukan poiminta on tarkkaa puuhaa. Vuorokauden ajankohta ja kuunkierron vaihe vaikuttavat uskomuksen mukaan kukan makuun ja ravinnepitoisuuteen. Tuotteen laatuun vaikuttaa myös kosteus ja lämpötila keräysajankohtana. Vanhoissa ja villiruususta jalostetuissa lajikkeissa maku ja tuoksu ovat yleensä voimakkaimmat. Esimerkiksi Rosa Rugosan ja sen hybridien kiulukka on pienen omenan kokoinen ja erinomaisen maukas. Kukat ja kiulukat kypsyvät hiljalleen koko kasvukauden ajan kesäkuulta syyskuulle.

Mutta mitä kaikkea ruususta voi loihtia ruokapöytään? Luovalle kokille ruusun terälehdet ja kiulukat ovat mielikuvituksen aarreaitta. Englannin kuningatar Elisabeth I piti kukkaruuasta ja hänen hovinsa juhlissa tarjoiltiin kandeerattuja ruusuja kakkujen ja muiden herkkujen koristeina. Palan painikkeeksi juotiin piristävää ruusuvettä ja ruusua käytettiin myös elintarvikevärinä. Ruusunmarjahillo on monen kodin klassikko, mutta hilloa voi tehdä myös terälehdistä. Terälehtiä käytetään raaka-aineena esimerkiksi kakuissa, siirapeissa, vanukkaissa ja kastikkeissa, sekä liha-ja kalaruokien maustajana ja koristeena. Ruusun terälehdet antavat salaatteihin väriä ja makua. Ruusutuotteet ovat myös erinomainen makupari juustolautaselle.

1900-luku oli ruusuruuan lama-aikaa, mutta 2000-luvulle tullessa ruusu ja muut kukat ovat löytäneet tiensä huippukokkien ruokalistoille ja sitä kautta kulinaristien tietoisuuteen. Joten onkin aika sanoa terveydeksi ja maista ruusu!

Lähteet: Anne Paalo: Kukkaruokaa, Helsingin Sanomat 18.9.2020

Olipa kerran kukka, joka valloitti tuoksullaan ja kauneudellaan ympäri maailmaa. Joillekin se oli enkelten viestin tuoja ja taivaallisen rakkauden symboli, toisille se oli maallisen lemmen kukka. Antiikin aikaan ruususeppele oli suuri kunnianosoitus, sillä se tarkoitti pääsyä jumalten suosioon. Toisaalta ruusu oli myös aistillisuuden kukka, jonka terälehtiä käytettiin orgioissa parantamaan seksuaalista kokemusta. Juhlien jälkeen ruusun terälehdillä terästetty tuoksuva vesi toimi krapulalääkkeenä.

Muotimaailmassa ruusulla on aivan erityinen paikkansa. Yksi tunnetuimpia ruusun suosijoita pukeutumisessa ja kampauksissa oli 1700-luvulla Ranskan hovissa vaikuttanut Madame de Pompadour. Hänen ruusukirjailtu pukunsa sai pian paljon jäljittelijöitä ja ruusukuosi levisi myös sisustukseen.

Ruusukirjaillut kodin ssisustustavarat, kuten tyynyt ja taulut, sekä runsaat ruusutapetit olivat pian itseään arvostavien seurapiirien suosiossa. Eläviä ruusuja käytettiin koristeina kampauksissa ja vaatteissa. Ajan myötä ruusukuoseja alettiin valmistaa eri materiaaleista kuten silkistä ja puuvillasta. Näistä valmistettuja „ruusuja“ käytettiin koriste-esineinä. Kakut koristeltiin marsipaaniruusuin ja kahvi tarjoiltiin ruusuin posliinimaalatusta pyhäastiastosta.

Vaikka ruusua oli käytetty ympäri maailmaa satojen tai jopa tuhansien vuosian ajan, elävien ruusujen kimput löysivät tiensä koteihin kuitenkin verrattain myöhään. Ruusukimput yleistyivät sisustuselementtinä 1500-1600 -luvuilla, sillä silloin alettiin käyttää maljakoita tai posliinikannuja. Kukka-asetelmat puolestaan yleistyivät ensin Ranskassa 1800-luvun alussa. Nykyisin ruusukimppu on useimmille yksinkertaisesti omaa värimieltymystä myötäävä sisustuselementti, mutta vielä viime vuosisadalla ruusukimppu toimi viestintuojana: se voi ilmaista ihailua, sillä voi kiinnittää huomion, se voi kertoa arvostuksesta ja toimia onnittelun välineenä. Turkin sulttaanin haaremista „selam“, kukkien kieli levisi Eurooppaan.

“Aina kun ruusut puhkeavat kukkaan niihin rakastuu uudelleen.” Boccaccion Decamaronen tarinoissa puhutaan ihanista ruusupuutarhoista, jotka tuoksuvat ja tuovat vilvoittavan varjon. Ruusupuutarhoiden luominen ja hoito ja uusien ruusulajikkeiden jalostus on oma taiteen lajinsa. Parhaan ruusun arvostakilpaillaan vuosittain ja kuuluisat ruusutarhat Japanista Ecuadoriin ja Englantiin ovat suosittuja matkailukohteita. Ecuador onkin nykyisin maailman suurin ruusun tuottaja, sillä Andien ilmaston on ihanteellinen ruusun tuotantoon.

Ruusun tuoksu on moninainen. Se sisältää neljäsataa haihtuvaa ainesosaa, mutta tuoksun takia viljellään kuitenkin vain kahta lajia, Rosa centifogliaa eli satalehtiruusua eli kartanoruusua ja Rosa damascenaa eli damaskonruusua. Ruusun tuoksussa voi aistia sammalta ja kosteaa maata, mausteita ja jalopuuta, myskiä ja puuteria. Yksi ruusun perinteisimmistä käyttökohteista onkin hajuvesi. Tosin pelkän ruusun varaan rakennettu parfyymi on saanut nykyisen muodin mukaan väistyä parfyymisekoitusten tieltä.

Perinteinen kotikonsti on kuivata kimppu kukat alaspäinlämpimässä, kuivassa ja hämärässä ja suojaisassa paikassa. 1500-luvulla kuningatar Elisabethin aikaan Englannissa ruusuja kuivattiin hautaamalla ne puhtaaseen hienoon merihiekkaan, jota pidettiin lämpimänä, kunnes kukista oli haihtunut kaikki kosteus. Nykyisin samaan tarkoitukseen käytetään silikageelirakeita, joiden ansiosta väri säilyy hyvin. Toinen tapa on käsittely vesi-glyseriiniseoksella, jolla korvataan ruusunluonnostaan sisältämä neste. Pakastekuivaus soveltuu erityisesti syötävän ja elintarvikkeiden koristeena käytettävän ruusun kuivaukseen, sillä se säilyttää hyvin sekä ravinteet, että värin.

Ruusulla on paikkansa kulinaristien ja esteetikkojen pöydissä ja se tulee varmasti jatkossakin toimimaan kirjailijoiden ja muusikoiden tunteiden tulkkina. Se hallitsee lempeästi, mutta päättäväisesti. Salaperäisenä ja voimakkaana sen tuoksu muistuttaa meitä menneestä maailmasta ja tuo onnen tähän hetkeen. Onhan se kukkien kuningatar.

Jo esi-isät tunsivat ruusun terveysvaikutukset. Ruusua on nimittäin vuosisatojen ajan käytetty monipuolisesti lääkintään. Siitä on tehty rohtoja moneen vaivaan, kuten voiteita, kosmetiikkaa, vesiä ja öljyjä ihonhoitoon, päänsärkyyn, masennukseen ja huimaukseen. Valkoviinissä keitetyt ruusun terälehdet toimivat Napoleonin ajan Ranskassa linimenttinä haavoille. Ruususokeria tai ruusuhunajaa pidettiin lääkkeenä, jonka uskottiin parantavan kaikki (tai useimmat) vaivat. Ruusuhunaja on hyvän mielen ruokaa, joten jos vaiva ei parantunut, ainakin potilaalla oli hyvä mieli. Ruusun uskotaan lisäävän elinvoimaa. Ei ihme, sillä esimerkiksi Damaskonruusussa on lähes 400 aineosaa.

Nykyään tiedossa on, että ruusu on erinomainen antioksidantti ja C-vitamiinin lähde. Kiulukoissa on E-vitamiinia, kaliumia, magnesiumia ja rautaa. Ruusun terälehdissä ja lehdissä on runsaasti antosyaaneja ja fenoliyhdisteitä. Antosyaniinit ovat flavonoideihin kuuluvia vesiliukoisia luonnollisia pigmenttejä, joita esiintyy puna-sinisissä hedelmissä ja kasviksissa. Niillä on kyky puolustaa elimistöä terveydelle haitallisia vapaita radikaaleja vastaan ja niiden on useissa tutkimuksissa osoitettu vähentävän sydän- ja verisuonitautien, ylipainon, syövän, diabeteksen ja muiden kroonisten sairauksien riskiä. Fenoliyhdisteet ovat kasveissa syntyviä aineenvaihduntatuotteita, joilla on todettu olevan terveyden kannalta positiivisia vaikutuksia. Niillä on antioksidantteja, antikarsinogeenisiä, antimutageenisiä, antibakteerisia ja antiallergisia ominaisuuksia.

Tutkimusten mukaan antosyaanipitoisten ruokien nauttiminen vähentää sydän- ja verisuonitautien ja syövän riskiä. Tiibetissä ruusuteetä käytetään paastonajan puhdistautumiseen ja kiinalaiset ovat jo vuosisatojen ajan juoneet ruusuteetä kaunistautumiseen.

Luonnonlääkinnässä ruusuvettä ja -uutteita käytetään laajalti, mutta perinteisen länsimaisen lääketieteen puolella käyttö on vielä rajallista. Tieteellisiä tutkimuksia ruusun lääkinnällisistä ominaisuuksista on suhteellisen vähän, mutta tähän saakka tehty tutkimus antaa olettaa, että ruusussa on valtavasti potentiaalia lääke- ja kosmetiikkateollisuuteen.

Terveydeksi!

Lähteet: Anne Paalo: Kukkaruokaa, Antocyanins – from Plant to health, Rose leaves – a Potential Nutraceutical

Rosa Rugosa Hybrid eli tarhakurtturuusu on arktisesta villiruususta, Rosa Rugosa lajikkeesta puutarhakäyttöön kehitetty kerrottu ruusu. Koska kyseessä on villiruususta kehitetty lajike, kasvi on erittäin sitkeä ja terve. Se kestää tuulta, tuiverrusta ja pakkasia, eikä vaadi maapohjalta paljon. Suomen kasvuoloissa Rosa Rugosa Hybrid kukkii kesäkuusta syyskuulle.

Toisin kuin leviämisensä vuoksi huonoa mainetta niittänyt villi serkkunsa Rosa Rugosa, tämä jalostettu lajike ei leviä itsekseen. Se soveltuukin hyvin istutuksia rajaamaan ja siitä saa mm. kauniin ruusuaidan. Sen verran leveyttä ja korkeutta kasvilla on, että aivan pienen puutarhan kasvi Rosa Rugosa Hybrid ei ole.

Rosa Rugosa Hybrid tekee kookkaan kukan, jossa on viehkeä tuoksu. Kasvin lehdet ja kielukat ovat syötäviä. Maku on hienostuneen karvas, joka kertoo, että tämä arktinen lajike on täynnä ravinteita.